Olin aivan äimistynyt ja ihmetyksestä suunniltani, kun luin erään miehen kirjoittaman 19-sivuisen kirjeen. Hän ei ainoastaan syyttänyt minua kaikesta sotkusta, mitä oli saanut elämässään aikaan, vaan hän lausui vakavia tuomioita ja syyti kamalia Jumalan ja Saatanan langettamia kirouksia minun päälleni.

En eläissäni ole saanut vastaavaa postia, joka olisi ollut niin täynnä myrkyllistä vihaa. Kaikkein ällistyttävin puoli asiassa oli se, että en ollut koskaan edes tavannut kyseistä miestä. Minulla ei ollut aavistustakaan tilanteesta, johon hän viittasi.

Koska hän niin häpeämättömästi syytti minua kaikista elämänsä onnettomuuksista ja vastoinkäymisistä, istuin alas kirjoittaakseni hänelle sopivan puolustuspuheen kaikkia noita villejä syytöksiä vastaan. Mutta kun sain sen tehdyksi, kysyin itseltäni: "Mitä oikein olen tekemässä?" Revin kirjeeni ja heitin sen roskiin.

Sitten otin esiin kortin ja kirjoitin hänelle yhden lauseen vastauksen: "Hyvä veli, eihän kukaan ihminen maan päällä voi tuhota sinua eikä edes Jumala - vain sinä itse voit tuhota itsesi".

Ymmärrät kai, että miehen todellinen ongelma oli siinä, että hän ei koskaan pysähtynyt tutkimaan omaa sydäntään saadakseen selville kriisinsä perimmäisen syyn. Sen sijasta hän kuvitteli, että jos minä saisin kunnon ojennuksen, hänen ongelmansa katoaisivat ja hän saisi olla onnellinen ja menestyvä kaikissa hankkeissaan.

Kenen syy on, jos meidän etenemisemme pysähtyy?

Kyseinen mies ei varmaankaan ole ainoa, joka kuvittelee voivansa syyttää muita ihmisiä ympärillään siitä, että hänellä ei ole ollut tarpeeksi menestystä, sisäistä rauhaa, lohtua, onnea ja hengellistä elämää. Samasta syystä joku aviomies voi odottaa, että vaimo muuttuisi, tai vaimo voi haluta, että hänen miehensä ryhdistäytyisi.

Jos haluaa tuntea olonsa hyväksi ja haluaa kasvaa hengellisesti sen kautta, että kaikki muut ympärillä muuttuvat ensin, ollaan inhottavassa noidankehässä. Luulemme, että meidän edistymisemme riippuu toisten myötävaikutuksesta. Harvoin istumme alas ja tutkimme rehellisesti omia motiivejamme.

On totta, että muut voivat aiheuttaa meille erilaisia koettelemuksia, pettymyksiä ja haasteita, mutta emme voi syyttää heitä, jos meiltä itseltämme puuttuu hengellistä elinvoimaa. Kysymys on sydämen tilasta eikä ulkonaisista olosuhteista.

Päinvastoin: kautta kristinuskon historian juuri ne uskovat, jotka kohtasivat mitä kauheimpia koettelemuksia, mitä hirveintä vainoa ja marttyyriutta, olivat juuri niitä, jotka veivät kristillistä uskoa eteenpäin. He saivat hengen voimaa ja kestävyyttä vastoinkäymisten keskellä ja heidän uskonsa puhdistui kuin kulta tulessa. Voidakseen kasvaa hengellisesti ja tullakseen uskollisiksi kuolemaan asti, he eivät olleet riippuvaisia ympärillään olevista ihmisistä ja heidän muuttumisestaan. Jopa kahleissakin ollessaan he olivat vapaita menemään eteenpäin Jumalan suunnitelmassa.

Totuus on, että yksikään ihminen ei voi estää meidän hengellistä kasvuamme tai tuhota meitä, jos me vaellamme Herran yhteydessä ja panemme täyden luottamuksemme häneen. Hän on oleva meidän kilpemme ja puolustajamme lupauksensa mukaan. Eihän edes Jumala voi tuhota meitä, jos uskomme Jeesukseen omana Vapahtajanamme ja sydämemme kuuluu eheästi hänelle. Hän pysyy ikuisesti sanassaan, jossa sanoo: ...jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh.3:16).

Loppujen lopuksi minä itse olen ainoa, joka voin tuhota oman elämäni. On minun oma valintani, jos päätän torjua Jeesuksen tarjoaman pelastuksen, ja niin lähetän itse itseni helvettiin. Jos minä Kristuksen seuraajana rikon Jumalan säädöksiä vastaan, tuotan silloin itse vahinkoa avioliitolleni, kodilleni, ansiotyölleni ja itselleni. Ja jos en vaella uskossa kirjoitusten mukaan, voin estää Jumalaa toteuttamasta lupauksiaan, joita on minulle antanut.

Kuinka saamme selville esteet ja siirrämme ne sivuun?

Koska Paavali näki korinttilaisten elämässä ne todelliset esteet, jotka haittasivat heidän hengellistä kasvuaan, hän neuvoi noita itsekeskeisiä uskovia tutkimaan itse itseään ja tuomitsemaan itsensä. Meidänkin kannattaa ensin tutkia omaa sydäntämme ennen kuin alamme syyttää muita, jos me emme edisty uskon vaelluksessamme tai jos tuhoavat voimat ympäröivät meitä.

Olet varmaan huomannut, että meidän oma sydämemme vaikuttaa useimmiten niin täydellisen viattomalta, että emme lainkaan epäile, että olisimme itse aiheuttaneet ongelmamme. Raamattu taas sitä vastoin arvioi meidän sydämemme laadun aivan järkyttävän rikolliseksi: Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee? Minä, Herra, tutkin sydämet... Jer.17:9-10.

Tämä jae ei jätä mitään arvailun varaan, vaan todistaa, että meidän oma arviomme on epäluotettava. Vain Herra voi kertoa meille totuuden ja auttaa meitä näkemään itsemme oikeassa valossa. Sen tähden jokaisen meistä tulisi noudattaa Daavidin esimerkkiä: tulla nöyrin mielin Herran kasvojen eteen, pyytäen häneltä, että hän tutkisi meidät: Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. Ps.139:23-24.

Jumala oli aina uskollinen ja osoitti Daavidille, missä hänen elämässään oli syntiä tai sellainen väärä asenne, mikä johti hänen jumalasuhteensa viilenemiseen ja haittasi hänen hengellistä edistymistään. Daavid reagoi aina nöyrtymällä, tekemällä parannusta ja hyväksyen Jumalan antaman ojennuksen.

On Jumalan armoa, jos hän avaa silmämme ja näyttää meille todellisen tilamme. Ja jos me reagoimme samalla tavalla kuin Daavid, silloin kaikki mikä hidastaa meidän etenemistämme, poistuu tieltämme ja meistä tulee vapaita kokemaan edistymistä uskon vaelluksessamme.

K.P.Yohannan © 2009

Alkuperäisen artikkelin lähteenä on käytetty verkkosivustoa www.gfa.org
Julkaistu luvalla. Copyright © Gospel for Asia, 1800 Golden Trail Court, Carrollton, Texas 75006 USA.