Opetusarkisto
Lapsenne palaavat
Joy Frangipane Marion: Your Children Will Return
Kukaan ei voi väittää, etteivät isät ja tyttäret voi olla hyvissä väleissä keskenään tai jopa tulla hyviksi ystäviksi. Ihmiset melkein kadehtivat sitä rakkautta, mikä minun ja isäni välillä on. Kiistelemme vain siitä, kumpi meistä rakastaa toista enemmän. Mutta meidän suhteemme ei ole aina ollut näin lämmin. Kerran oli aika, jolloin tunsin, etten kykene ollenkaan rakastamaan isääni. Olin silloin teini-ikäinen uskova ja kävin lukiota. Kristillinen taustani teki minusta erilaisen nuoren. Olin tulokas, joten kaipasin hyväksyntää. Minusta alkoi tuntua, että isäni säännöt olivat esteenä hyväksytyksi tulemiselle.
Itseluottamukseni puutteessa aloin nähdä isäni yhä enemmän ongelmieni syynä. Omaksuin ajanmukaisen elämäntavan ja yritin elää parhaani mukaan, mutta hän pysyi tiukkana. Olin vihainen, koska hän ei perääntynyt niistä periaatteista, jotka koki oikeiksi. Hän kieltäytyi hyväksymästä minun periaatteitani ollakseen minulle mieliksi.
Noina vuosina asiat kehittyivät huonompaan suuntaan. Meidän suhteemme saavutti aallonpohjan sinä päivänä, kun kävin hänen silmilleen ja sanoin, että vihaan häntä. Ne olivat kovia sanoja, mutta silloin oli minullakin kovaa. En minä oikeasti häntä vihannut. Vihasin itseäni. Koin, että en ollut kyllin paha, jotta olisin tullut hyväksytyksi ystäväpiirissäni, enkä tarpeeksi hyvä, että minut olisi hyväksytty kotona. Kun sellaiset fiilikset valtaavat mielen, silloin lähdetään etsimään jotakin - mitä tahansa - jota voi syyttää. Valitsin maalitaulukseni isäni. Hän sai kärsiä minun suorasukaisuudestani. Hänestä tuli minulle vihollinen.
Sydämessäni tiesin hyvin, että en vihannut häntä. Olin kiukkuinen ja ymmälläni. Koin, että hän ei välittänyt siitä, mitä koin. Näytti siltä, että hän ei kyennyt joustamaan yhtään minun suhteeni. Hän oli valmis menettämään rakkauteni pelastaakseen sieluni.
Se oli kovaa aikaa meille molemmille. Hän koki saman hylkäämisen tuskan kuin minäkin. Hän kärsi kipunsa ja menetyksensä eri tavalla. Hänen jumalanpelkonsa antoi voimaa kestää tuota tuskaa. Hän rakasti minua, mutta hänellä oli korkeampi velvoite vaikuttimenaan kuin vain minun suosioni ja hyväksyntäni. Olen varma, että hän aika ajoin pohti, tekikö oikein. Oli varmasti aikoja, jolloin hänestä tuntui, että hänen rukouksensa eivät nouse kattoa korkeammalle.
Oli varmasti aikoja, jolloin hän mietti, pitäisikö hänen alentaa vaatimuksiaan. Se olisi tehnyt elämän paljon helpommaksi eikä olisi tarvinnut painiskella itsepäisen ja omatahtoisen lapsen kanssa. Näitä pohdintoja hänellä varmasti oli, mutta hän ei koskaan antanut niille periksi. Hän seisoi lujana ja rukoili kovemmin.
Vanhurskaan rukous voi paljon. Monta kertaa hän huusi Herran puoleen ahdistuneena ja pettyneenä. "Mitä olen tehnyt väärin?" Isälläni on valtavan voimakas rukoussuhde Jumalaan. Luulen, että minullakin oli osuuteni siihen, mitä Jumala teki hänen luonteessaan tuona aikana. Aina ennen kuin hän rukoili paikkakuntansa ja kansansa puolesta, hän oli kasvotusten Jumalan kanssa ja rukoili minun puolestani.
Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea (Sananl.22:6). Tämä oli jae, johon hän erityisesti tarttui. ...teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat... (Joel 3:1) - siinä toinen lupaus, johon hän vetosi. Hän oli luovuttanut minut Herralle, asettanut jumalalliset tavoitteet ja vaati Jumalaa pitämään sanansa lupaukset.
Samoihin aikoihin minä painin oman uskonelämäni kamppailuissa. Minun haluni tulla hyväksytyksi koulussa uusien ystävieni parissa oli ristiriidassa Herran palvelemisen kanssa. Jaakob puhuu kirjeessään kahtaalle horjuvasta henkilöstä, joka on epävakaa kaikessa (Jaak.1:8). Minä olin joka suhteessa epävakaa. Kuljin pitkin taivaan ja helvetin rajaviivaa. Halusin molemmista ottaa itselleni parhaan osan enkä saavuttanut kumpaakaan.
Vaikka olin kasvanut seurakunnan keskellä, maailma oli saanut minusta vahvan otteen. Silmäni olivat tulleet sokeiksi näkemään mitään syntiä omassa elämässäni ja se vei minua yhä etäämmälle Jumalasta ja vanhemmistani. Minulle oli tosi vaikeaa löytää ulospääsytietä.
Kun lapsi kasvaa kristityssä kodissa, silloin hänen sydämeensä on kylvetty siemen, joka kaikissa olosuhteissa pyrkii kasvuun. Se siemen on siitä mahtava, että se kasvaa pimeässäkin ja ilman vettä, se voi jopa puhjeta kukkaan vastoinkäymisten keskellä. Syy siihen, ettemme voi paeta Jumalaa, on se, että hän itse on se siemen, joka meissä kasvaa. Jos olet joskus maistanut Herran hyvyyttä, mikään muu ei voi tyydyttää sinua enää. Joskus ne, jotka tuntuvat eniten pakenevan Jumalaa, tekevät niin, koska Jumala on heitä niin lähellä.
Minun todistukseni oli ulospäin hyvin heikko ja elin sidoksissa kääntymättömiin ystäviini. Mutta sisäisesti minä janosin sydämestäni Jumalaa. Vihasin itsekin kaksinaamaisuuttani yhtä paljon kuin isäni. Koko ikäni olin kaivannut ystävikseni vahvoja uskovia, joiden kanssa yhdessä voisimme evankelioida maailmaa. Halusin kannustusta, mutta en koskaan saanut sitä. Tein parhaani ja silti kadotin omantuntoni herkkyyden ja mitä enemmän vietin aikaa kääntymättömien kanssa sitä enemmän sydämeni paatui.
Paavali varoittaa: Älkää ryhtykö epäuskoisten aisapariksi. Mitä tekemistä on keskenään oikeudella ja vääryydellä... (2.Kor.6:14). En ymmärtänyt, mikä vaikutus kääntymättömillä ystävilläni oli minuun. Mitä enemmän vietin aikaa heidän kanssaan, sitä enemmän mukauduin heidän elämäntapaansa. Kun katson asioita taaksepäin, tajuan, että elleivät vanhempani olisi rukoilleet puolestani, olisin päätynyt matkaamaan kohti helvettiä.
Synnillä on kyky tulla elämäämme ja ottaa hallintavalta. Mutta rakkaus on väkevä kuin kuolema ja suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa (Laul.l.8:6-7) Rakkaus ei koskaan katoa (1.Kor.13:8). Ja rukous on se voimakas virta, jonka kautta rakkaus vapautuu. Minun piti oppia uudestaan rakastamaan. Rakkaudestani oli tullut hyvin itsekeskeistä ja ehdollista. Minulta oli jäänyt huomaamatta, että isäni ja Herrani rakastivat minua ilman ehtoja. En ollut edes yrittänyt nähdä asiaa. Minun ei tarvinnut muuta kuin kytkeä yhteyden kaapeli tajutakseni, että Jumala oli rakastanut minua jo ennen kuin edes olin tullut tietoiseksi hänen periaatteistaan. Ja isänikin rakasti minua ihan sellaisena kuin olin eikä sellaisena miksi minun piti tulla.
Suhde isääni on aivan mahtava nykyään - se on tosi kuin vesi. Jumala on ollut uskollinen meidän molempien elämässä. Herra on rakentanut sillan välillemme ja täyttänyt sydämemme rakkaudella. Minun piti vain jättää entiset ympyräni ja mennä mukaan sellaisten uskovien yhteyteen, jotka rakastavat minua aidosti. Minun piti myös olla valmis muuttumaan ja niin tapahtuikin.
Ystävät, älkää luovuttako omien teinienne suhteen. Älkää uhratko Jumalan periaatteita, mitä tulee vanhurskaaseen elämäntapaan miellyttääksenne heidän lihallista luontoansa. He eivät tulisi kunnioittamaan teitä sen vuoksi eikä Jumala myöskään antaisi sille hyväksyntäänsä. Teidän lapsianne ei ole omistettu Saatanalle - heidät on pyhitetty Herralle. Hänen kätensä on heidän yllään eikä hän unohda heitä. Hän on kuullut rukouksenne ja hän muistaa teidän pyyntönne uskollisesti. Hän on Jumala.
Rukous kantaa. Olen elävä todiste siitä. Kun katson asioita taaksepäin, ymmärrän että ei ollut mitään muuta, mikä olisi nostanut minut ylös toivottomasta tilanteestani, kuin rakastavien vanhempieni sinnikäs sitoutuminen rukoilemaan ihmettä elämääni. Herra ei hylkää omiaan. Hän ei käännä heille selkäänsä. Emme ole koskaan liian kaukana, ettei hänen kätensä ylettyisi meihin. Uskokaa Herran antamiin lupauksiin. Hän ei valehtele. Hän kunnioittaa lujaa sydämen uskoa. Olkaa kestäviä. Teidän lapsenne palaavat kotiin vihollismaasta (Jer.31:16).
Joy Frangipane Marion
Copyright 2007 Arrow Publications.
Julkaistu luvalla. Kirjoitus on alunperin julkaistu FF:n kirjassa This Day We Fight. Joy Frangipane Marion on Francis Frangipanen tytär. Francis Frangipane toimii pastorina Yhdysvalloissa, Cedar Rapidsissa, Iowassa. Hänen nettisivujensa osoite on www.frangipane.org
Opetusarkisto
