Seuraa minua tiukasti
Victoria Boyson: "Follow Hard After Me!" - A Vision. Voidaan suomentaa: "Seuraa tiukasti perässäni" - näky.
Jeesus ja minä kuljimme reippaasti tiheän metsän
läpi. Kuljimme jonkin aikaa, hän edellä, minä perässä. Tiesin, että hän
veisi minua jonnekin, että meillä oli päämäärä. Hän käski minun seurata
häntä tiukasti. Toistin hänen sanansa kuin osoittaakseni, että ymmärsin
häntä, mutta unohdin pois sanan "tiukasti". Hän korjasi minua: "Seuraa minua
tiukasti"
Menimme eteenpäin käsi kädessä nopeaa tahtia läpi metsän. Monta kertaa
paksut oksat osuivat minua kasvoihin, mutta jatkoin hänen seuraamistaan.
Välillä siinä kulkiessamme tapasimme joitakin ihmisiä, jotkut heistä
rohkaisivat meitä, kun taas toiset pilkkasivat, mutta me jatkoimme matkaa.
Katsoin yhdessä vaiheessa alas ja huomasin, että me olimme kävelleet pitkän
aikaa kapean tukin päällä, joka ei ollut leveämpi kuin 30 cm. Meidän
alapuolellamme oli syvä rotko. En voinut uskoa, että olimme kävelleet
pitkään reittiä, joka ilmeni niin hengenvaaralliseksi kulkuväyläksi. Mutta
Jeesus tuntui luottavaiselta sen suhteen, mihin ja kuinka olimme menossa, ja
tartuin hänen käteensä entistä lujemmin.
Jatkoimme kulkuamme ja kohtasimme ennen pitkää ihmisiä, jotka yrittivät
vakuuttaa meille, että olimme väärällä tiellä. Kun he huomasivat, etteivät
kyenneet pelottelemaan meitä, he alkoivat heitellä tavaroita meidän
niskaamme. Tämä sai minut suuttumaan ja minä aloin huutaa heille. He vain
innostuivat hyökkäämään meitä vastaan kiivaammin ja heittelemään kiviä ja
kapuloita.
Koska olin lakannut seuraamasta Jeesusta huutaakseni noille hyökkääjille,
käteni oli liukunut irti hänen kädestään minun huomaamattani ja hän oli
hävinnyt näkyvistä. Siinä silmänräpäyksessä kauhu valtasi minut, kun
huomasin olevani kapean tukin päällä ja kilometrien syvyinen kuilu avautui
allani kohti kallioisen rotkon pohjaa.
Vaivuin polvilleni liian peloissani menemään eteenpäin ja kauhusta kankeana
voimatta palata. Suljin silmäni, painoin kasvot polviini ja aloin itkeä.
Yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni... se oli Jeesus. Ei hän nuhdellut minua.
Hän sanoi hyvin hellästi: "Tulehan, nouse, meidän on jatkettava matkaa". Hän
muistutti minua kehotuksestaan seuraa minua tiukasti ja me lähdimme
taas eteenpäin.
Etäällä näin aukeaman, jossa virtasi joki. Se kimalteli auringon valossa.
Hän sanoi "pysähdymme tuolla ja lepäämme vähän". Matkanteko tuntui heti
helpommalta, kun tiesi, että edessäpäin oli lepopaikka.
Kun saavuimme joelle, otimme kengät jalasta ja upotimme jalkamme veteen.
Olin niin väsynyt, että halusin vain levätä ja nukkua, mutta Jeesus pani
minut syömään lounasta, jonka hän oli valmistanut. Syönnin jälkeen me
asetuimme lepäämään joen töyräälle auringon lämmittäessä meitä. Siinä oli
todella mukava olla.
Tapsimme joitakin ihmisiä joen varrella, jotka alkoivat imarrella minua. He
halusivat minun jäävän heidän luokseen auttamaan heitä. He sanoivat minulle,
että olin "juuri sellainen, jota he tarvitsivat". Houkutus jäädä heidän
luokseen oli hyvin suuri, sillä olin hyvin väsyksissä vaeltamisesta. Halusin
asettua paikoilleni. Tuntui hyvältä, että he tarvitsivat minua, mutta Herra
veti minut äkkiä pois heidän luotaan. Kun hän teki niin, huomasin samalla,
että nuo ihmiset käyttivät valepukuja ja naamioita. He eivät olleet ihmisiä
ollenkaan, vaan he olivat susia lampaiden vaatteissa.
Olin hiukan äreissäni Jeesukselle siitä, että hän oli vetänyt meidät
erilleen. Tunsin, että hän oli vähän epäreilu minua kohtaan tuona hetkenä,
mutta sitten tajusin, että jääminen olisi merkinnyt elämistä ilman häntä.
Minua värisytti, kun tajusin, kuinka lähellä olin ollut heidän luokseen
jäämistä. Päätin, että en luottaisi omaan järkeilyyni, vaan luottaisin
Häneen.
Jatkoimme vaellustamme pitkin joen rantaa, mikä oli vaikeata. Jokivartta
peittivät terävät kivet ja me kuljimme nopeasti. Minun nilkkojani särki
kaikki se vääntyily ja nuljuminen, mitä ne kivet saivat aikaan.
Mutta jonkin ajan päästä jopa meidän vaikea matkanteko alkoi tuntua
yksitoikkoiselta ja mieleni alkoi harhailla. Ajattelin kaikkea, mitä olin
kestänyt matkan aikana, ja aloin tuntea itsesääliä kaikkien niiden
loukkausten tähden, joita olin saanut kestää.
Sitten muistin erään asian, jota olin pyytänyt Herralta pitkän aikaa, mutta
jota hän ei ollut antanut minulle. Aloin tulla vihaiseksi Jeesukselle. Kun
minun sisuni kuohahti, minä pysähdyin ja irrotin käteni hänen kädestään. Hän
kääntyi ja kysyi: "Mikä hätänä?"
"Jeesus", minä sanoin itsesäälin vallassa, "sinä et ole antanut minulle
sitä, mitä pyysin... muistatko?"
"Kyllä", hän vastasi.
Olin vakuuttunut, että olin tällä kertaa oikeassa. "Minä todella
tarvitsen sen!" julistin.
Hän ei suuttunut tai ärsyyntynyt minulle, hän vain silitti hiuksiani ja
sanoi "Kultaseni, sinä et tarvitse sitä juuri nyt, se vain hidastaisi sinun
matkantekoasi."
Saman tien sydämeni sai rauhan. Niin varma kuin olin ollutkin, että
tarvitsin sitä juttua, yhtä varma olin nyt, että hän oli oikeassa. Tiesin
nyt, että minun pitäisi keskittyä vaellukseeni... ja keskittyä Häneen.
Jatkoimme kulkuamme aika pitkän aikaa nyt ilman
keskeytyksiä, sillä olin sydämessäni päättänyt seurata häntä tiukasti.
Aloin ymmärtää Jeesusta paremmin ja aloin oppia, mitä meidän yhteinen
vaelluksemme toisi tullessaan.
Kun kuljimme eteenpäin, taivas muuttui ihanan smaragdinvihreäksi ja puut
alkoivat näyttää aina vaan kauniimmilta. Ilma oli lämmin ja tuoksuva. Jeesus
käveli nyt paljon hitaammin, ei niin kiireisesti. Tiesin, että meidän täytyi
lähestyä matkamme päätepistettä.
Tulimme eräälle aukiolle, jossa ruoho oli kuin vihreätä plyyshiä. Tiesin,
että paikka, jossa olimme, oli salainen. Se oli erittäin kaunis,
rauhallinen ja hiljainen. Isot raidat riiputtivat oksiaan kuin kehyksenä
näköalalle, joka avautui leppoisasti virtaavalle joelle. Kukat levittivät
tuoksuaan. Tunsin olevani kotona.
Istuimme pöytään, minne oltiin kattamassa herkullista ateriaa. Nauroimme
yhdessä, kun aterioimme, puhuimme matkastamme ja siitä, kuinka kaunis
puutarha oli. Olin todella onnellinen, kun sain olla hänen kanssaan tässä
paikassa.
Jeesus yllätti minut jälleen hedelmillä ja kaikilla mielijälkiruuillani.
Kaikki maistui paremmalta kuin mikään ennen, se oli täyttävää ja maistuvaa.
Jokaisella suupalalla täytyin yhä enemmän rakkaudesta häneen ja matkan
rasitukset haihtuivat. Kun nauroimme ja söimme, minusta tuntui, että voisin
olla tässä ihanassa paikassa hänen kanssaan vaikka ikuisesti. Tunsin itseni
todella virkistyneeksi.
Aivan odottamatta meidän ympärillemme ilmestyi kaikkialle pyhiä, jotka
olivat pukeutuneet valkoisiin vaatteisiin, ihan kuin he olisivat olleet
siinä koko ajan, mutta minä vaan en ollut huomannut heitä aikaisemmin. He
lähestyivät iloiten pöytäämme ja he kantoivat sylissään lahjoja minulle.
Jeesus sanoi: "Nämä lahjat ovat minulta. Ne ovat sinun palkkiosi vaarallisen
matkan johdosta." Yllätyin oikein, kun Hän oli niin ilosta säteilevä. "Minä
rakastan saada lahjoja!" minä selitin. Olin aivan innoissani. Ne oli
kääritty niin kauniisiin paketteihin. Aloin avata niitä innolla.
Ensimmäinen paketti sisälsi kauniin kruunun - olin aivan ällistynyt sen
tyylikkyydestä. Otin sen pois laatikostaan ja panin päähäni. Kaikki olivat
yhtä mieltä siitä, että se sopi minulle täydellisesti. Toisessa paketissa
oli viitta, joka oli punainen, mutta kirjailtu valkoisella. Olin ihan
äimissäni, kuinka hienolta se näytti ja tuntui. Silitin sitä varovasti
ihastellen hienon kankaan pintaa käsieni iholla. Purskahdin itkuun, kun
ajattelin, mitä tämä hieno kangas oli mahtanut maksaa ollenkaan, ja se oli
kaikki minua varten.
Aloin nyt vähitellen ymmärtää, ihan kuin ensi kertaa, kuinka paljon hän
todella rakastaa minua. Katsoin syvälle hänen silmiinsä ja täynnä
kiitollisuutta sanoin: "Kiitos!"
Hän hymyili ymmärtäväisesti, mutta sanoi sitten nauraen: "Pue se päällesi!"
Puin viitan päälleni ja tanssin ympäriinsä esitellen sitä kaikille. He
nauroivat ja taputtivat iloiten käsiään.
Siinä tanssiessani huomasin, että kenkäni olivatkin tyylikkäät avokengät. Ne
eivät olleetkaan samat kuluneet nahkasaapikkaat, joita käytin matkalla, vaan
kauniit hopeanväriset avokkaat. En ollut edes huomannut niiden vaihtumista
ja Herra nauroi sydämestään minun hämmästystäni.
Voi että, miten hän nauroikaan!
Siinä riitti paljon naurua, tanssia, puhetta ja itkua.
Sitten Herra veti vähän kuin salaa viittansa alta esiin pienen rasian ja
sanoi hiljaa: "Minulla on vielä yksi lahja sinulle".
Avasin tämän lahjan hyvin suurella hartaudella. Tiesin, että se olisi
jotakin hyvin ainutlaatuista. Kun avasin pienen laatikon ja nostin sen
kantta, olin ällistynyt siitä, mitä näin. Tässä pienessä rasiassa, jossa ei
ollut mitään koristelua, oli hänen sykkivä sydämensä!
Haukoin henkeäni.
"Annan sinulle sydämeni, lapseni, ja pyydän sinua: pidä siitä hyvää huolta,
kun käytät sitä", hän sanoi. "Lähetän sinut sinne, mistä sinun matkasi alkoi
ja tulet tarvitsemaan kaikkea sitä, mitä olen antanut sinulle täällä".
"Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän, joten lähetän sinut susien
keskelle kokoamaan minun lampaitani luokseni. Sinun tulee suojella niitä.
Mutta en minä pelkää lähettää sinua, sillä sinulla on kaikki, mitä
tarvitaan... Olet saanut sen kaiken käyttöösi seuratessasi minua!"
Hän nousi seisomaan ensi kertaa sen jälkeen, kun olimme tulleet perille ja
hyvin tyytyväisenä siihen, että oli saatu työ hyvin tehdyksi, hän viittasi
kädellään pienelle veneelle, joka oli läheisen virran rannassa. Pyhien
avustamana minun tavarani kannettiin veneeseen.
Jeesus irrotti veneen poijustaan ja antoi sille lempeän sysäyksen kohti
vapaita vesiä. Heilutin hyvästiksi ja puhalsin hänelle lentosuukon saamatta
silmiäni irti hänestä.
En tiennyt, mihin matkani suuntautuisi seuraavaksi, mutta en pelännyt.
Tiesin, että hän olisi kanssani, johdattaen ja suojellen. Hän oli minun
lempeä Vapahtajani, joka lähetti minut taisteluun varustettuna kaikella mitä
tarvitsin. Minulta ei puuttuisi mitään.
Huomasin, että matkani ei ollut päättynyt tähän paikkaan - se olikin vasta
alkanut.
Victoria Boyson, Inc.
© 2005
www.boyson.org
