Monissa seurakunnissa hengellinen kypsyys perustuu kokonaan siihen, kuinka hyvin osaat tunnistaa raamatun henkilöitä, tulkita eri raamatunkohtia, lainata raamatun jakeita ja selittää raamattua teologisesti. Kyky käydä opillista väittelyä tulkitaan joillakin tahoilla korkean hengellisen tason merkiksi.

Tällainen lähestymistapa syntyy vakaumuksesta, että hengelliseen kasvuun tarvitaan ainoastaan raamattu. Kutsun tällaisia seurakuntia "luokka-huoneseurakunniksi". Nämä seurakunnat tuntuvat antautuneen vasemman aivopuoliskonsa johdettaviksi ja vaikuttavat keskittyneen älylliseen ajatteluun. He painottavat kovasti raamatun opetusta ja oppikysymyksiä, mutta he antavat tuskin mitään painoarvoa uskovien tunne-elämälle, heidän kokemuksilleen tai ihmissuhteiden kehittymiselle.

Jos sinulla on "oppi keulakuvana" - kuten eräs tunnettu luokkahuone-seurakunta asian ilmaisee - sinulla on kaikki, mitä tarvitset, ollaksesi hengellisesti aikuinen.

Totuus on, että tarvitaan monenlaisia kokemuksia Jumalan kanssa, jotta voi oikeasti kasvaa hengelliseen aikuisuuteen. Raamatun opiskelun lisäksi tarvitaan kokemusta ylistyksestä, kokemusta palvelutyöstä, kokemusta yhteydestä muiden kanssa ja kokemusta evankelioimisesta.

Toisin sanoen hengellistä kasvua tapahtuu, kun otamme osaa kaikkiin viiteen seurakunnan päämäärään. Aikuiset uskovat tekevät muutakin kuin opiskelevat raamattua - he elävät sitä todeksi.

Sen vuoksi, että jotkin kultit ja hurmahenget luottavat enemmän kokemuksiin ja antavat niille enemmän arvoa kuin Jumalan erehtymättömälle sanalle, monet herätyskristilliset kirkot ovat mitätöineet kokemuksen merkityksen hengelliselle kasvulle. He ovat ylireagoineet siihen, että jotkut ovat korostaneet kokemuksia liikaa, ja ovat ottaneet kokemuksilta kaiken arvon pois. Heidän mielestään mikä tahansa kokemus on epäilyttävä, varsinkin jos se liikuttaa tunteita.

Surullista kyllä tässä kielletään Jumalan luoneen ihmiselle tunteetkin, ei vain järkeä. Jumala antoi meille tunteet määrättyä tarkoitusta varten. Jos kaikki elämykset siivotaan sivuun hengellisen kasvun prosessista, jää jäljelle vain steriili, älyllinen uskontunnustus, jota voidaan tutkistella, mutta ei iloiten toteuttaa ja harjoittaa.

5.Moos.11:2 sanoo: He eivät ole saaneet kokea hänen suuruuttaan. Kokemus on hyvä opettaja.

Totta puhuen luulen, että on olemassa läksyjä, joita emme opi muuta kuin kokemuksen kautta. Pidän Sananlaskujen 20:30 mukaelmasta, jossa asia ilmaistaan näin: joskus on koettava kivuliaita kokemuksia, jotta muuttaisimme tapojamme.

Oikea hengellinen aikuisuus sisältää sydämen, joka ylistää ja palvoo Jumalaa, se sisältää kyvyn nauttia rakkaudellisista ihmissuhteista, toisten palvelemista lahjoillaan ja talenteillaan ja halun kertoa uskostaan pelastumattomille. Seurakunnan strategian, kun se pyrkii kasvattamaan ihmisiä aikuisiksi uskossaan, tulee sisältää kaikki nämä kokemukselliset asiat: ylistys, veljellinen yhteys, raamatun opiskelu, evankeliointi ja palvelutyö.

Niin monet uskovat pettävät itseään, kun he luulevat, että hengelliseen kasvuun tarvitaan vain käymistä raamattutunneilla ja muistiinpanojen tekemistä.

On selvää, että tämä myytti on vaikuttanut jo ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen. Jaakob halusi varoittaa alkuajan uskovia: Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä - älkää pettäkö itseänne. (Jaak.1:22)

Jumala haluaa meidän olevan "sanan tekijöitä".

Kuulin kerran tunnetun sanan opettajan Gene Getzin sanovan: "Raamatun opiskelu ei vielä sellaisenaan tuota hengellisyyttä. Päinvastoin: se tuottaa lihallisuutta, ellei sitä sovelleta ja toteuteta käytännössä". Olen huomannut, että tämä on totta. Opiskelu ilman palvelemista tuottaa uskovia, joilla on tuomitsevia asenteita ja hengellistä ylpeyttä.

Jos kristinusko olisi vain filosofia, silloin meidän pääasiallinen tarmomme varmaankin kohdistuisi oppimiseen. Mutta kristinusko ei ole filosofia eikä edes uskonto. Se on kanssakäymistä (Joh.14:20-21) ja se on elämää (Joh. 10:10).

Jeesus ei sanonut: "minä olen tullut, että teillä oli paljon opiskeltavaa". Sana "opiskella" esiintyy Uudessa Testamentissa vain pari kertaa. Sanat, joita käytetään kuvaamaan kristityn elämää, ovat yleensä rakkaus, antaa ja palvella. Siitä huolimatta useimpien seurakuntien ohjelma antaa ymmärtää, että jokaisen uskovan ainoa velvollisuus on opiskella uskoa.

Haluan sanoa vilpittömästi, että monien kohdalla yksi raamattutunti lisää on juuri sitä, mitä he EIVÄT tarvitse. He tietävät jo paljon enemmän kuin osaavat laittaa käytäntöön. He tarvitsevat ennen kaikkea hengellisen työn tekemistä ja uskostaan todistamista, missä he joutuvat laittamaan käytäntöön sitä, mitä ovat oppineet, yhteyttä muiden uskovien kanssa (vaikkapa pien-ryhmässä), missä he joutuvat olemaan vastuullisia siitä tiedosta, jonka ovat saaneet, ja mielekkäitä ylistyksen kokemuksia, missä he voivat ilmaista arvostavansa Jumalaa siitä, mitä he jo tietävät.

Se vanha esimerkki lammikosta, jossa on seisovaa vettä, koska sinne virtaa sisään, mutta mitään ei virtaa ulos, on tässä suhteessa ajankohtainen. Silloin, kun uskovan elämän ohjelma ei sisällä muuta kuin opetuksen vastaanottamista, mutta ei mitään ulospäin suuntautuvaa todistamista tai hengellistä työtä, hänen hengellinen kasvunsa tyrehtyy. Jos ottaa vastaan vaikutteita, mutta vaikenee, vaisuksi silloin elämä menee. [Alkutekstissä: Impression without expression leads to depression.]

Luulen rehellisesti, että teemme seurakuntamme jäsenille suuren karhunpalveluksen, jos pidämme heidät aina vaan liikkeessä yhdestä raamattutunnista toiseen niin, että heillä ei ole aikaa soveltaa viime tunnilla oppimaansa käytäntöön. Oppitunnit vain nopeasti unohdetaan arkistoihin, kun ne pitäisi sisäistää ja soveltaa elämään. Samalla uskovat luulevat kasvavansa uskossa, vaikka vain heidän muistiinpanovihkonsa lihovat. Tällainen on hölmöä.

En halua teidän käsittävän minua väärin ja luulevan, että en arvosta raamatun opiskelua. Päinvastoin: kirjoitin aikoinaan aiheesta kirjan Personal Bible Study Methods ja sitä on painettu kuudella kielellä. Meidän on jatkettava eteenpäin "sanan linjalla" voidaksemme tulla Kristuksen opetuslapsiksi.

Haluan painottaa tätä: on virhe luulla, että raamatun opiskelu yksistään johtaisi meidät hengelliseen aikuisuuteen. Se ei johda siihen. Se on vain yksi osatekijä hengellisessä kasvussa.

Ihmiset tarvitsevat kokemuksia - opiskelun lisäksi - voidakseen kasvaa. Sen vuoksi on syytä miettiä kokoon tasapainoinen ohjelma, jos mielii kasvattaa opetuslapsia.

Ensi kertaan

Rick